Matkailua

Kirjoituksia reissuilta

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Rantalomaa ja kummitushotelli revisited

Viimeinen matkapäivä alkoi kuumassa ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Päivän vaikein kysymys oli, suunnatako uima-altaalle vai rannalle. Päädyimme kuitenkin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä emme olleet päässeet katsastamaan paikallista rantaelämää vielä kunnolla. Pääkaupungin lähellä on kuulemma suosittuja rantoja, mutta päätimmekin suunnata pohjoisrannikkoa pitkin länsikärkeen Mosteiros-rannalle.

Rantaan opastettiin jo pitkän matkaa, joten oletimme sen olevan komea biitsi. Kun saavuimme perille olimme hiukan hämmentyneitä rannan pienuudesta. Mosteiroksessa (kuten emme nähneet missään muuallakaan rannalla) ei ollut minkään sortin aurinkovarjoja – tai varjoa ylipäänsä – eikä aurinkotuolien luksusta. Toisaalta paikka oli kaunis ja väkeä oli vähän, lähinnä paikallisia. Kuuma musta hiekka poltti jalkojen alla, meri oli sininen ja aallot isoja. Edessämme vedessä kohosi kaksi pilarimaista kalliota. Otimme aurinkoa, joka on muuten todella intensiivinen täälläpäin maailmaa, Nyt osaa arvostaa pilvisempiä päiviä, sillä eihän tämmöisessä helteessä olisi jaksanut tehdä muuta kuin olla rannalla. Ja sekin tuntui tässä vaiheessa aika raskaalta.

Muutama tunti vierähti ja päätimme suunnata takaisinpäin. Reitiksi valitsimme Sete Cidadesin, sillä se oli sopivasti matkalla, ja halusimme nähdä sen komeat maisemat vielä kirkkaalla säällä. Ajoimme samaa vaelluspolkua pitkin Vista do Rein näköalapaikalle ja näkymät reitillä olivat mahtavat. Tällä kertaa ylhäällä oli paljon väkeä ja napsimme hienoja kuvia. Hylätty hotelli ja sen tarina kiinnostivat meitä yhä (viimeksi näimme myös siellä henkilön ylätasanteella), joten takaisinmatkalla ajoimme hotellin toista puolta ja huomasimme, että sisäpihaan pääsi autolla. Ajoimme liuskaa ylös ohittaen ruostuneen kyltin, jossa saottiin ”Beware of the visicous dogs”; kyltti näytti vanhalta. Näimme hotellin seinässä nimen Monte Palace. Kun tulimme ylös pihaan, alkoi hirmuinen haukunta – kummallakin sivustalla oli todella aggressiivinen koira, onneksi molemmat kiinni. Pihassa istui mies, ilmeisesti samainen, joka viimeksi oli takaterassilla, pääovet olivat raollaan. Totesimme kuitenkin viisaammaksi tässä vaiheessa kääntää auto vikkelään ja ajaa pois… Myöhemmin tietenkin etsimme tietoa hotellista ja löysimmekin todellisen karmivan kauhutarinan, eli aito kummitushotelli tosiaan.

Jalkapallofinaali hiukan sotki syömään lähtemistä, mutta pääsimme lopulta pääkaupungin rantapaikkaan istumaan ulos. Viereisessä paikassa oli onneksi screeni ja sattumoisin se oli espanjalaisen pitämä paikka, joten juhlinta oli siellä aikamoista, kun peli päättyi. Ulkona oli mukavaa syödä viimeisen illan kunniaksi ja ruoka oli jälleen hyvää. Mielenkiintoista on muuten seurata henkilökunnan toimia ravintoloissa ja hotellilla: Henkilöstöä on paljon,  kaikki hääräävät – erityisen paljon katetaan koko ajan aterimia, mikä on käsittämätöntä. Silti palvelu on yleensä toivottoman hidasta vaikkakin ystävällistä; ihmetyttää hiukan, mitä ne oikein puuhaavat, kun ruoan saaminen kestää välillä tolkuttoman kauan, joten kiireessä ei kannata poiketa syömään. Ehdimme onneksi juuri syödä ateriamme sopivasti, jotta pääsimme katsomaan rantaan festivaalien huipentavaa ilotulitusta. Mikä parhain päätös lomalle!

Päivän kohokohta: ilotulitus Ponta Delgadan rannassa
Päivän huomio: uimaranta ei välttämättä ole iso beach
Plussaa: kummitushotellin mysteerin selviäminen

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Festas Espírito Santo -festivaalit ja ostoksia Ponta Delgadassa

Lauantai alkoi sateisena, joten suuntasimme shoppailemaan Ponta Delgadaan. Kiertelimme Parque Átlantico -ostoskeskusta, jonne kansainväliset ketjut näyttivät rantautuneen. Siirryimme keskustaan, jossa oli enemmän paikallisia liikkeitä. Harmiksemme huomasimme yhtäkkiä, että useat kaupat sulkivat ovensa. Tutkailimme asiaa ja ilmeisesti kaupat (paitsi isoissa ostoskeskuksissa) menevät lauantaisin kiinni jo klo 13. Tästäkin jälleen huomaa, ettei kyseessä ole mikään turistimesta. Eikä tarvitse pelätä, että myyjät tyrkyttäisivät tavaraa – hyvä jos saa apua pyytäessä.

Tässä vaiheessa aurinko onneksi alkoi paistaa, joten siirryimme rantabulevardille kahvilaan odottelemaan päivän kohokohtaa: Festas Espírito Santon (pyhän hengen juhlan) härkävankkurikulkuetta pääkadulla. Saimme odottaa hyvän tovin, ja sadepäivän varustus ei ehkä ollut paras ratkaisu, kun intensiivinen aurinko alkoikin porottaa (kädet taisivat ainakin vähän kärvähtää). Onneksi sentään saimme haettua aurinkolasit autosta, jonka pysäköiminen oli kyseisenä päivänä muuten erittäin hankalaa, koska kadut olivat suljettu kulkueen vuoksi. Muutenkin pääkaupungissa on haastavaa ajaa, erityisesti ulos löytäminen takaisin Capelaksen tielle tuottaa vaikeuksia. Kaupunki on täynnä yksisuuntaisia kapeita katuja, eivätkä ne kaksisuuntaisetkaan paljon leveämpiä ole. Opastus on vaihtelevaa. Yleisesti teillä opastetaan hyvin, mutta pääkaupungin kohdalla opastus on puutteellista ja sekavaa.

Itse kulkue oli todella komea. Kaikki 23 eri kuntaa esittäytyivät koristeltuine härkävankkureineen, tanssi- ja lauluryhmineen ja paikallisine herkkuineen, joita jaeltiin maistiaisina kulkuetta seuraaville. Voi sitä väriloistoa ja karnevaalitunnelmaa. Paikalliset olivat varustautuneet hyvin: Erityisesti senioriväestö oli saapunut paikalle jo hyvissä ajoin. Kaikilla oli mukana omat retkituolit, monilla aurinkovarjot. Kulkue tosiaan kokosi paikalliset yhteen nuoresta vanhaan. On hauskaa seurata, miten erilailla katolilaista juhlaa vietetään täällä värikkäissä festivaalitunnelmissa, kun taas suomalaiseen protestanttiseen tyyliin pyhiä vietetään asiaan kuuluvalla hartaudella ja hiljaisuudella. Azoreilla pyhä henki rokkaa! Toki Festas Espírito Santo on saariryhmän suurin ja merkittävin juhla. Illalla saavuimme takaisin kaupunkiin, nautimme erinomaisen kala-aterian ja kävelimme rantaan kuuntelemaan festivaaleihin liittyvää konserttia. Tunnelmallista kuunnella pimeässä lämpimässä kaupungissa paikallista live-musiikkia tähtitaivaan alla. Ihmiset olivat yhä sankoin joukoin liikenteessä, paljon nuoria mutta myös lapsiperheitä – pienimmät nukkuivat jo sylissä samalla, kun muu perhe heilui musiikin tahdissa.

Päivän kohokohta: Festas Espírito Santo ja juhlakulkue
Päivän huomio: täällä osataan juhlia kunnolla
Plussaa: sään yhtäkkinen muutos
  

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Sete Cidades ja kraatterijärvet

Sete Citades -kraatteri on yksi São Miguelin must see -kohteista.  Olimme suunnitelleet tätä hyvän sään ohjelmaksi, jotta saisimme nauttia valtavan kraatterin näkymästä ja vaeltaa sen järvien ympärillä. Valitettavasti sää oli jälleen melko pilvinen perjantaina. Päätimme kuitenkin lähteä.

Ajelimme tällä kertaa pohjoisrannikkoa pitkin kohti itää, kunnes olimme taas mutkittelevilla vuoristoteillä. Löysimme vaellusreitin lähtöpaikan Vista do Reihin – eli parhaaseen näköalapaikkaan, mutta pilvisellä huipulla näkymät olivat aika olemattomat. Niinpä ajelimme alas Sete Cidadesin kylän läpi suoraan kauniille kahdelle kraatterijärvelle Lagoa Azulille ja Lagoa Verdelle. Nimensä mukaisesti toinen näistä järvistä on sininen ja toinen vihreä. Uskomatonta, sillä ne yhdistyvät toisiinsa; välissä on vain pieni silta. Silti niiden väriero on selkeä. Pääsimme vihdoin tekemään pienen vaelluksen kävellen kauniin vihreän järven rantaa pitkin.

Jatkoimme matkaa autolla ylös ja onneksi löysimme matkalla loistavan näköalapaikan, josta iso sininen ja pienempi vihreä kraatterijärvi avautuivat alapuolellemme. Tarinan mukaan järvet ovat syntyneet prinsessan ja paimenen epäonneen tuomitun rakkauden kyynelistä. Koska sininen järvi eli prinsessan kyynel on suurempi, on kuulemma selvää, että naiset itkevät enemmän kuin miehet. Korkeammalta, eli Vista do Rein näköalapaikalta, ei tosiaan nähnytkään pilviltä mitään, mutta sen sijaan ylhäältä löytyi kiinnostava rakennus: hylätty hotelli. Olimme vakuuttuneita, että siellä kummittelee…

Ajelimme vaelluspolkua pitkin takaisin pilvien sisällä. Suuntasimme kohti Ferrariaa katsomaan merivesiallasta, jonne virtaa toisesta suunnasta kuumaa vettä lähteestä ja toisesta suunnasta kylmää merivettä. Altaan lämpötila on siten vaihteleva sen eri puolilla. Valitettavasti tämä paikka olisi pitänyt tulla katsomaan aamulla nousuveden aikaan, sillä nyt iltapäivällä laskuveden ansioista allas oli kutistunut ja lämpötilakin muistutti täysin meriveden lämpöä. Paikka oli kuitenkin näkemisen arvoinen kohde: autio ranta, jonne veivät portaat – kaikki mustan kraatterikiven ympäröimää.

Aurinko oli tässä vaiheessa alkanut paistaa ensimmäistä kertaa reissun aikana pohjoispuolella saarta. Ihanaa, vaikkakin on mainittava, että kylmä täällä ei pilvisestä säästä huolimatta ole ollut missään vaiheessa (ei edes yöllä). Söimme matkalla hotellille lounaan pienessä kylässä paikallisessa pienessä ruokapaikassa, jossa ensimmäistä kertaa palvelua ei saanutkaan englanniksi. Muutoin paikallisilla on erinomainen englannin kielitaito; mahtaakohan tämä johtua osittain siitä, että Portugalin televisioissa ei dubata ohjelmia. Loppuiltapäivän vietimme ekaa kertaa matkan aikana hotellin uima-altaalla, mikä oli rentouttava virkistys kovan reissaamisen päälle.

Päivän kohokohta: Sete Cidadesin kraatterijärvet ja kävely
Päivän huomio: välillä voi ottaa lomalla iisistikin
Plussaa: aurinko!!!

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Caldeira Velha – pulahdus trooppiseen vesiputoukseen


Neljäntenä reissupäivänä suuntasimme jälleen itään – tällä kertaa kohteena subtrooppinen metsikkö ja Caldeira Velhan kuuma lähde, jossa on kuuluisa vesiputous.  Perille päästyämme ei pieni ripottelu haitannut, vaan sade vahvisti viidakon tuoksua. Uskomatonta, että saarelta löytyi taas näinkin erilainen paikka. Viidakkoalueen perukoilla  sijaitsi etsimämme vesiputous, josta valui lämmintä vettä pieneen altaaseen. Ei muuta kuin uimaan! Pakko taas todeta,  että luonto on täällä kerrassaan ihmeellinen.

Pulahduksen jälkeen suuntasimme kohti tulijärveä eli Lagoa do Fogoa. Valitettavasti pilvisyys esti näkyvyyden järvelle näköalapaikalta, joka sijaitsi sen verran korkealla vuoristossa pilvien sisällä. Seikkailua saatiin kuitenkin ajelemalla tiukoilla vuoristoteillä pilven sisällä, kun ympärillä ei näkynyt mitään. Jatkoimme siis Vila de Água du Pauhun lounaalle – tällä kertaa oikeaan aikaan – sillä ravintolassa oli mukavasti porukkaa. Água du Paussa kiipesimme ylös kukkulalle, jossa oli söpö, pieni, hiukan ränsistynyt kappeli. Satumainen näky tämä valko-sininen rakennelma. Vihainen vuohi vartioi lähettyvillä ja paikallisia koiriakin päästiin tervehtimään.

Matka jatkui suunnattomasti kierrellen. Yritimme vielä löytää reittiä Lagoa do Fogolle, mutta nähtävästi sinne on mahdotonta päästä autolla. Ajeltuamme erinäisiä epämääräisiä teitä ja riskeeraten vuokra-auton hajoamisen löysimme vihdoin pisteen, josta olisi päässyt vaellusreitille tulijärvelle. Valitettavasti matkaa järvelle oli runsaasti ja kello aika paljon, joten päätimme jättää patikoinnin harkittavaksi muulle päivälle. Saarella on paljon järjestettyjä hyviä vaellusreittejä, mutta harmillisesti autolla saapuvan kannalta ne eivät yleensä ole kierroksia vaan reittejä paikasta toiseen. Näimmepähän kuitenkin taas erilaista hienoa vuoristomaisemaa.

Illalla aktivoiduimme uudestaan ja päätimme lähteä ruokailemaan pääkaupunkiin, joka yllätti hienoilla juhlakoristeluillaan paikallisen alkavan Festos do Divino Espírito Santo -festivaalin ansiosta (pyhän hengen juhla). Olimmekin jo aiemmin ihmetelleet yhtäkkistä suurta ihmismäärää kaupunkien kaduilla, mutta nähtävästi alkava uskonnollinen juhla on suuri tapahtuma paikallisille. Tällä kertaa ravintolan suhteen onnesti toden teolla ja löysimme paikan, josta sai todella hyvää pihviä. Ruoka saarella ylipäänsä painottuu lihaan (paljon karjaa) ja kalaan. Lisäksi ananas on suosittu lisuke, sillä sitä kasvatetaan täällä. Vihanneksia ei käytetä juuri ollenkaan, mutta sen sijaan perunaa – etenekin ranskalaisia – laitetaan lisukkeeksi lähes joka ateriaan (myös munakkaaseen, joka on suosittu lounas).  Alkupalaksi tarjotaan yleensä leipää ja paikallista tuorejuustoa. Azorien viinit ovat kevyitä tuoreviinejä. Erityisen maistuva löytö on kesäisen raikas vinho verde – vihreä viini.

Päivän kohokohta: uinti Caldeira Velha -vesiputouksessa
Päivän huomio: luonto on monipuolisempi kuin uskoisikaan
Plussaa: kunnon pihvi ja tunnelmalliset juhlakoristelut

torstai 8. heinäkuuta 2010

Whale watching ja pulahdus Atlanttiin



Kolmas päivä lähti liikkeelle kohti Vila Franca do Campoa ja valassafaria. Vene oli 10 henkilön kumivene, mutta yllättävää kyllä vakaa, eikä vettäkään tullut sisään merta pitkin huristaessa. Vauhdikkaasti kiidimme yli maininkien valaspaikkoihin silmä kovana tähystämässä. Odottelu palkittiin, kun paikalla aiemmin nähty kaskelotti näyttäytyi. Sinänsä ei mitenkään itsestään selvää, sillä se saattaa sukeltaa pohjaan ja viipyä siellä muutamia tunteja. Komeasti pyrstö pärskäytti, kun se sukelsi takaisin syvyyksiin. Myöhemmin pääsimme näkemään läheltä useita muita valaita (pilot whales). Varoituksen sana kuitenkin helposti pahoinvoiville – veneen ollessa paikoillaan keinutus voi tehdä merisairaaksi…


Takaisin rantaan saapuessa kiersimme myös Ilhéu da Vila -saaren. Tämä pieni saari on muinaisen uponneen tulivuoren kraatteri. Valasretken jälkeen siirryimme viereiselle uimarannalle ihanan lämpimään mustaan hiekkaan ja Atlantin viileisiin aaltoihin. Täällä taas huomasi saaren leppoisan elämäntyylin: paikalliset norkoilevat paljon, pelaavat palloa rannalla ja kaupungeissa he hengailevat talojensa ja café-cervejarioiden edessä, joskus myös puuhastelevat pieniä askareita. Mielenkiintoista on myös se, että vaikka sää on pääasiassa pilvinen, aurinko paistaa niin kirkkaasti pilvien läpi, että aurinkolasit ovat lähes pakolliset koko ajan.

Päivän mielenkiintoisin osuus olikin ruokapaikan etsintä. Olimme positiivisin mielin liikkeellä, sillä edellisenä iltana söimme hyvin Ponta Delagadassa ja matkalla olimme bonganneet ravintoloita isommista kaupungeista. Kellonaika taisi nyt vain olla väärä, sillä Vila de Água de Paussa, meille ilmoitettiin että paikka aukeaa vasta kuudelta (kello oli tässä vaiheessa puoli kuusi). Päätimme jatkaa matkaa Lagoan kaupunkiin. Kiertelimme paikkoja, mutta mikään ruokaravintola ei kerta kaikkiaan ollut auki, eikä missään näkynyt mitään selkeitä aukioloaikoja.  Reittimme jatkui siis taas pääkaupunkiin ja siellä onneksi löytyi ruokapaikka, autossa taisi nimittäin olla aika vihainen tunnelma pikkuhiljaa. Tästä seikkailusta viisastuneena olemme havainnoineet, että ruokapaikat ovat auki lounasaikaan n. kahteen asti ja uudelleen sitten vasta illalla. Syömään ei kannata yrittää muihin aikoihin, sillä snack-paikoista ei usein nimestään huolimatta saa muuta kuin jätskiä ja kahvia.

Päivän kohokohta: whale watching Vila Franca do Campoan edustalla
Päivän huomio: ravintolat eivät ole auki iltapäivällä
Plussaa: rannalla on lämmin vaikka sää olisi pilvinen

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Furnas – kraatterijärvi ja puutarhakävely


Aamulla heräsimme jälleen pilvisissä tunnelmissa, vaikka sääennuste oli aurinkoinen. Auto starttasi kohti etelää, jossa kukkuloiden toisella puolella aurinko paistoi kauniisti. Pilvinen sää todettiin myös myöhemmin olevan pohjoispuolen ilmiö.

Rantatietä pitkin ajelimme kohti länttä suuntana kraatterijärvi Lagoa das Furnas sekä Terra Nostra Gardens Furnaksessa. Matkalla stoppasimme Vila Franca do Campon satamakaupunkiin varaamaan whale watching -retken seuraavalle päivälle. Muutenkin matkalla pysähdeltiin jälleen erinäisille näköalapaikoille kuvaamaan. Huomio kiinnittyi tien vieressä oleviin useisiin söpöihin piknikpaikkoihin.

Vuoristotie kiemurteli ylös kohti Furnasia. Saaren vihreys korostui täälläkin ja lehmiä on ihan joka paikassa – jopa tiellä käveli yksi vastaan. Pieni auto on kyllä ehdoton näillä kapeilla teillä.  Lagoa das Furnasin kraatterijärvellä näky oli henkeä salpaava. Turkoosi rauhallinen kraatterijärvi vuoristossa avautui eteemme ja taustalla sininen Atlantti; ympärillä vihreät kukkulat ja moninaiset puulajit. Ennen kaikkea se rauhallisuus hämmensi. Näin upea paikka eikä missään näkynyt juuri ketään lisäksemme. Ihastelimme järven rannalla sijaitsevaa vanhaa ja ränsistynyttä goottikirkkoa. Kokeilimme veden lämpöä, mutta se olikin viileä, vaikka olimme odottaneet kuumien lähteiden sitä lämmittävän. Järven toisella puolelta löytyivät caldeirat eli kuumat lähteet. Kuplivat ja höyryävät lähteet tuottivat aikamoisen rikinhajun ilmaan.



Siirryimme Furnaksen kylään ja sieltä Terra Nostra Gardens -puutarhaan kävelylle ihasteleman Azorien kukkia ja monipuolista puustoa. Ensin kuitenkin pulahdimme puutarhaan kuumaan altaaseen (thermal swimming pool). Vesi oli iljettävän ruskeaa, mutta uiminen tässä lämpimässä vedessä on kuulemma hyväksi terveydelle, joten pitihän sitä kokeilla. Uinnin jälkeen olikin mukavaa kierrellä rauhallista ja kaunista puutarhaa. Värikkäät kukat ovat täällä kyllä erikoisuus ja lintulajitkaan eivät ole kovin tuttuja. Mukavan varjoisa paikka kuumana ja aurinkoisena päivänä.

Kotimatkalla kiersimme pohjoispuolen rannikkoa. Sää oli siellä jälleen pilvisempi. Pysähdyimme matkalla Chá Gorreanaan eli paikalliseen teenvalmistustehtaaseen. Idyllinen ja vanhanaikainen tehdas, jossa kuitenkin oli vielä toimintaa ja sisällekin sai kävellä katselemaan sekä tietysti maistelemaan paikallisia teelajeja. Muutama pussi lähti matkaan kotiin. Ribeira Granden kaupunki oli viimeinen pysähdys matkalla pilviseen Capelakseen. Kävelimme rannassa ja kaupungilla, levähdimme puistossa ja hiljennyimme kauniissa Igreja da Nossa Senhora da Estrela -kirkossa. Ribeira Grandessa on useita kirkkoja ja kappeleita, mikä kuvastaa hyvin saaren arkkitehtuuria ja kulttuuria, joka tukeutuu vahvasti uskontoon.

Vauhdikas päivä kaiken kaikkiaan, joka päättyi vielä illalliseen Ponta Delgadassa, eli ravintoloitakin löytyy muutamia saarelta ainakin isoimmista kaupungeista.

Päivän kohokohta: Lagoa das Furnas
Päivän huomio: Sää on eteläpuolella saarta huomattavasti parempi kuin pohjoispuolella
Plussaa: muutama ravintola löytyi

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Ensimmäinen reissupäivä vihreällä saarella

Aikainen herätys ja kentälle kiireellä tyypilliseen tapaan. Matka itsessään sujui mutkattomasti, ja kello olikin paikallista aikaa vasta 12 kun vaihdoimme aurinkoisen ja helteisen Helsingin Ponta Delgadan pilviseen ja kosteaan ilmastoon. Vuokra-autolla kentältä ajoi nopeasti Capelakseen, jossa meitä odotti viihtyisä ja uudehko hotellimme kaukana kaikesta melusta ja menosta.

Matkalla tuli todettua, että São Miguelin saari on maineensa veroisesti Ilha Verde eli vihreä saari. Kukkaloisto jopa teiden varsilla ihastutti. Välimatkat eivät täällä tosiaan ole pitkiä, tiet kapeita ja niillä kuuluu ajaa kovaa. Käveleminen ei siis ole suositeltava vaihtoehto paikasta toiseen liikkumiseen, jos ei halua riskeerata henkeään - tämän pääsimme toteamaan itsekin käydessämme pienellä kävelyllä. Sen sijaan itse saari on todella rauhallinen. Saavuimme paikalle siestan aikaan ja pääsimme seuraamaan leppoisaa paikallista elämänmenoa, kun ihmiset notkuivat kahviloiden edessä. Muutenkin luonnon rauha huokuu täällä ja paikkaa ei tosiaan ole pilattu massaturismilla. Emme löytäneet Capelaksesta edes ravintolaa - ainoastaan muutaman pienen kaupan ja kahvila-pubin.


Iltapäivällä seikkailtiin kuvaamaan eri lähiympäristön alueille näköalapaikoille eli miradouroksiin. Kerrassaan upeita jylhiä maisemia: jyrkkiä kallionkielekkeitä, joita vasten Atlantin aallot lyövät, viljelmiä ja lehmiä, idyllisiä kyliä ja kaikkialla vihreää. Porto de pesca kuulosti kiinnostavalta, joten suuntasimme pikkuautollamme sinne. Tie alas rantaan olikin yllättävän kapea, ja sivuille nousivat jyrkät kalliot. Mutta eipä siinä peruttamaankaan enää päässyt, joten toinen sai kipittää auton edellä kurkkimassa ja ohjaamassa, kun toinen yritti ajaa kapeikoista läpi vahngoittamatta autoa. Alhaalla pienten kalastusveneiden hiljainen satama, tuliperäiset vuorovesien muokkaamat kalliot ja tyrskyvät aallot palkitsivat vaivannäön. Ja takaisinkin päästiin naarmuitta. 

Päivän kohokohta: Porto de pesca, Capelas
Päivän huomio: auto tarpeen liikkumiseen, ilmaistointi kosteuden vuoksi pakollinen
Plussaa: matkaoppaasta harjoitellut portugalinkieliset sanat