Aurinkoa vihdoin / Finally the sun!

Aamulla aurinko pilkisti pilviseltä taivaalta ja lämpötilakin oli ihan mukava. Puuhasimme aamupalaa  keittiössä, kun vanhempi poikani kysyi, että ”oletko sinä äiti hyvällä tuulella”. Mieheni ehti heti tähän todeta, että ”äiti on aina iloinen kun aurinko paistaa” ja niin se taitaa vähän ollakin. Katoimme pienen puutarhamajan edessä olevalle pikkupöydälle aamupalan. Aurinko paistaa sinne parhaiten aamusta ja lehtiköynnöksien täytttämä katos antaa sopivasti varjoa. 

Aurinko alkoi porottaa voimakkaammin ja päädyimme makoilemaan altaalle päiväksi. Tämä on kunnon elämää kuten esikoisellani on tapan sanoa silloin, kun asiat ovat todella hyvin. Altaan vesi oli yhä aika viileää, joten se oli kyllä pienoinen pettymys lapsille. Onneksi aurinko lämmittää veden nopeasti ja pikkuhiljaa pojatkin tottuivat lämpötilaan.

Täytyy kyllä sanoa, että talo ei pelkästään ulkoa ole näyttävä vaan myös sisältä upea. Keittiö on viihtyisä ja täysin provencelaiseen maalaistyyliin sopiva - silti erinomaisesti varusteltu. Olohuone on sisustettu kauniisti yksityiskohdilla; samoin kaikki makuuhuoneet ovat erilaisia väritykseltään mutta silti kokonaisuus on harmooninen ja tunnelmallinen. Huonekalut ovat rustiikkisia; on arkkuja, erilaisia lamppuja, tauluja sekä paljon pienempiä koristeite-esineitä. Puu ja kivi hallitsevat materiaalivalinnoissa. Huomaa, että tämä on jonkun oma villa - tuskin tehty pelkästään vuokrakäyttöön - sillä yksityiskohtiin on todella panostettu. Blogiakin saa kirjoitella yläkerran sinisessä makuuhuoneessamme puupöydällä, jonka pinta on sini-valkoista mosaiikkia. Vieressä komeilee sulkakynä mustepulloineen. Tosin niillä blogin kirjoitus ei varmaan onnistuisi.

Tästä päivästä ei varmaan sen kummempia kannata kirjotella vaan antaa kuvien puhua puolestaan. Ja jos jotain jää kiinnostamaan, niin talo on löytynyt ihan Airbnb:n kautta.

Päivän ateria: grillatut tiikeriravut ja tunapihvit chilimajoneesilla, artisokat sekä retiisi-vihersalaatti

The morning started with the sun peeking out through the clouds and the temperature was quite nice. We were preparing breakfast in the kitchen, when my older son asked me ”are you Mom in a good mood?” My husband replied immediately that ”Mom is always happy when the sun is shining” and I guess he’s right. This time we had breakfast at the little table in front of the garden house. The sun shines there the best in the mornings and the grapevine covered roof offers some shadow.

The sun started to shine even more and this turned out to be a relaxing day at the pool. This is real life as my older son uses to say, when things are good. The water in the pool was still chilly, so this was a bit disappointing to the children. Luckily, the the sun warms up quickly the water and the boys got used to the temperature.

I have to admit, that the house is not only on the outside impressive but also fantastic on the inside. The kitchen is cozy and fits perfectly into the Provençal rural style - yet it is excellently equipped. The living room is beautifully decorated with details. All the bedrooms are colored differently but still the overall impression is harmonious and ambient. The furniture is rustic - there are chests, various lamps, paintings and a lot of small decorative artifacts. The preferred materials are tree and stone. From the number of details it seems evident that this is somebody’s own villa - it’s hard to imagine that so much trouble would have been made just for purely renting the house. My blog posts are mostly written upstairs in our blue bedroom on a wooden table, which top is a blue and white mosaic. Besides me I have a quill and ink bottle. I guess writing the blog with those would not succeed.

No further comments on the day, let the pictures speak for themselves. And in case somebody was left to wonder, we have found the house on Airbnb.

Dish of the day: grilled prawns and tuna steaks with chili mayonnaise, artichokes and green salad with radish

Ikävä villasukkia & pikavisiittinä Vence / Complaints about the weather & quick visit to Vence

Toinen päivä alkoi pilvisissä mutta ihan lämpimissä merkeissä, joten pienen arpomisen jälkeen päädyimme syömään aamupalan terassilla. Kyllähän siinä on loman tuntua, kun saa kahvin vaahdotetulla maidolla käteensä. Vaikka eväät olivat muuten kohtalaisen köykäiset, aamupala tuntui aika mahtavalta. Naapurin kukkokin kiekui kuopuksen (suuren kukkofanin) riemuksi.

Talon eri puolilta löytyy monenlaisia terasseja pöytineen, joten mahdollisia paikkoja syödä ulkona on tilanteeseen kuin tilanteeseen. Piha on aivan ihana ja täynnä erilaisia hedelmäpuita, kukkia sekä köynnöksiä. Iso oliivipuu ja pienet sitruunapuut ovat varmaan suosikkejani. Kauniita yksityiskohtia löytyy niin paljon, että pelkästään tässä omassa pihapiirissäkin riittää kahdeksi viikoksi katseltavaa ja ihmeteltävää. Uima-altaan lisäksi (lasten viihdyttäjä numero yksi) isolla nurmialueella on tilaa temmeltää ja leikkiä. Ranskalaisittain talolla on tietysti oma petanque-kenttänsä, joten joku päivä täytynee pistää pystyyn turnaus.

Vastoin ennakko-odotuksia paikallinen ruokakauppa, leipomo ja jopa kalakauppakin (kaikki kilometrin päässä) olivat auki sunnuntaina aamupäivän, joten suuntasimme suurostoksille sinne. Kateus kyllä herää, kun pääsee ihmettelemään paikallisen pienen ruokakauppan erinomaista raaka-aineiden valikoimaa sekä ennen kaikkea kasvisten ja hedelmien tuoreutta. Kyllä sitä taas pohtii, miksi ihmeessä asuu Pohjoismaissa kun täällä saa lähikaupasta muhkeita tomaatteja ja kauniita artisokkia. Lihatiskikin oli erinomainen ja sieltä tarttui entrecôtet mukaan. Täällä on kyllä valinnan vaikeus, kun tekisi mieli ostaa hyllyt tyhjiksi. Myös paikallisia viinejä täynnä olevat hyllyt piti tietenkin koluta läpi - rosee on täällä Provencessa muuten se juttu. Lopuksi vielä leipomosta tuoreet, lämpimät croissantit ja patongit mukaan. Ranskalaiset kyllä osaavat tehdä rapeakuorista leipää (sorry vaan, mutta ruotsalaiset knäckebrödin rouskuttajat ei kyllä ole mitään leipäkansaa).

Kun kurvasimme ahtaalta parkkipaikalta pieniä ja kiemuraisia vuoristoteitä pitkin takisin talolle, muistin, kuinka huonosti iso perheauto sopii tämmöisiin paikkoihin. Tiet ovat paikoittain huonokuntoisia, mutkaisia ja paikalliset kaahaavat tuhatta ja sataa. Auton saa juuri ja juuri käännettyä sisään pihaamme pienestä portista, jota reunustavat kivimuurit. Mieskin totesi että toisen kuskin lisääminen vuokra-autoon oli kyllä tässä tilanteessa täysin ylimitoitettu toimenpide ”vai aiotko muka ajaa täällä?” En, en tosiaan. Samaan hengenvetoon hän totesi myös, että omavastuun ottaminen nollaan pienestä lisämaksusta taas taisi olla ihan hyvä veto.

Iltapäivällä sitten puhkesikin kunnon sade ja kylmyys palasi. Kyllä harmitti, etten pakannut villasukkia mukaan (aina pitäisi ostata varautua kaikkeen). Lapsillakaan ei ollut edes tossuja ja lattiat olivat jäätävät. Mies sitten keksi, että otetaan käyttöön sandaalit semmoisina saksalaistyyppisinä Hausschuhe-sisäkenkinä. Hätä keinot keksii. Ne, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät, että olen yleensä aika postiivinen ihminen ja kestän helposti pientä epämukavuutta. Mutta huono sää lomalla kuuluu niihin harvoihin asioihin, jotka todella ärsyttävät ja paljon. Enkä kyllä ole kovin hyvä sietämään kylmyyttäkään. En viitsi blogissa enää asiasta enempää valittaa, mutta selvää lienee, etten todellakaan ollut iloinen.

Koska kylmässä talossa hengailu energisten pikkupoikien kanssa ei vaikuttanut hyvältä suunnitelmalta, suuntasimme läheiseen Vencen kaupunkiin, joka on tätä omaa kylää selkeästi isompi paikka. Parkkihallin sisäänajo oli niin minimaalinen, että hämmästelen yhä, että automme edes mahtui sisään ja ettei siihen tullut naarmun naarmua (hatunnosto miehelle tästä). Vanha kaupunki (Vieux Vence) oli kyllä oikein viihtyisä: kauniita vanhoja rakennuksia, kapeita kujia ja erityisesti ravintolat vaikuttivat tunnelmallisilta. Näköala ympäröiville vuorille oli komea. Isompi poika innostui heittelemään kolikoita suihkulähteisiin, joten matkasta saattaa tulla vielä kallis. Paremmassa säässä tänne pitää tehdä uusi retki ja mahdollisesti voisi tulla joku ilta ravintolaankin syömään.

Vence on muuten keskiaikainen kaupunki 1100-luvulta ja, kuten Provencen alue ylipäänsä, se on ollut taiteiljoiden suosima. Kaupungin tärkein nähtävyys on Chapelle du Rosaire - Henri Matissen suunnittelema kappeli, jota hän itse piti mestariteoksenaan. Ajoimme kyllä kappelin ohi, mutta näin sateessa ja kiukkuiset lapset autossa ei tuntunut hyvältä idealta lähteä tutkimaan sitä lähemmin - varsinkaan kun tielle päin näytti, että koko paikka on kiinni. Joku toinen päivä siis uusi yritys.

Illalla syötiin sisällä - mies oli raahannut kaikki sähköpatterit paikalle tuomaan lämpöä. Murisin vielä nukkumaankin mennessä, että ikinä ei sitten enää matkusteta milloinkaan muulloin kuin heinäkuussa…

Päivän ateria: alkupalalautanen oliiveista, salamista, juustosta, aurinkokuivatutista tomaateista ja patongista sekä entrecôtet ja munakoisoa & kesäkurpitsaa grillissä

The first morning was cloudy but warm, so after short consideration we decided to have breakfast on the terrace. It certainly feels like vacation when you get a cup of coffee with steaming hot milk into your hands. Although there was not that much to eat, it felt pretty great. Even the neighbor’s rooster crowed to the joy of my younger son (he loves roosters).

The house comprises several terraces with tables, so there are plenty of possible locations to eat outside. The garden is just lovely with its variety of fruit trees, flowers and grapevines. The large olive tree and the small lemon trees are probably my favorites. There are so many beautiful details that the garden itself offers more than enough to see and adore for the next two weeks. Besides the swimming pool (entertainment number one for the children) there is a large lawn with lots of space to play. In a very French manner the house has of course its own petanque field, so we will definitely need to organize a tournament some day.

Against all odds the local food store, bakery and even the fishmonger were open on Sunday until noon (and they were all located within a kilometer distance), so we headed there to do some heavy shopping. One gets very envious when seeing the local food stores excellent selection of raw materials and especially the freshness of the fruits and vegetables. This makes me again wonder, why we live in Scandinavia, when you get this kind of juicy tomatoes and beautiful artichokes from the local food store here. Even the meat selection was excellent and we grabbed some entrecôtes with us. It is certainly difficult to choose what to pick, when you preferably would want to by the whole store empty. Also the shelves filled with local wines had to be examined carefully - rosé is the thing here in Provence. Finally some fresh croissants and baguettes from the bakery to take with us. The French really know how to make crunchy bread (sorry, but the Swedish don’t specialize in good bread, just the knäckebröd). 

When we backed out of the tiny parking lot and drove up the curvy, small mountain roads, I remembered how poorly a big family car fits in an environment like this. The roads are not in a very good shape, very serpentine and the locals drive really fast. There’s not much space left, when the car is bended through our little house gate surrounded by stone walls into the yard. My husband pointed out that adding a second driver to the rental car was by far an overscaled measure ”or are you going to drive here?” No, definitely not. At the same time he noted that having own risk zero was a probably a good idea.

In the afternoon it started raining heavily and the temperature sank. I was really annoyed that I hadn’t packed my warm woolen socks with me (you should always be prepared for everything). The kids didn’t have either warmer socks and the floors were freezing cold. So my husband came up with the idea to use sandals inside like German style Hausschuhe, which helped a lot. For those who know me well, it is known that I’m normally a very positive person and can cope with inconvenience to some extent. But bad weather on vacation really gets on my nerves. I cannot stand freezing either. I will not complain about this anymore on the blog, but you get the point, I was not pleased.

Since hanging out in the cold house with two energetic little guys did not seem like good plan, we headed to the nearby town of Vence, which was clearly a bigger place than our village. The driveway to the parking garage was so minimal that I’m still surprised that our car even fitted in and that it remained unscratched (recognition to my husband for this). The old town (Vieux Vence) was cosy: beautiful old buildings, narrow streets and especially the restaurants seemed ambient. The view to the mountains surrounding the village was spectacular. Our older son was fascinated in throwing coins into fountains, so this might turn out to be a expensive trip. This town is definitely worth another visit in better weather and maybe we could come to eat out here some evening.

Vence is, by the way, a medieval town from the 12th century and, like Provence entirely, it was favorited by artists. The most important sight is the Chapelle du Rosaire - Henri Matisse’s masterpiece. We drove past the chapel but in the rain and with angry children in the car it did not feel like going to examine the chapel closer - especially as it seemed that the place was closed. We’ll give it a shot another day.

In the evening we ate inside the house - my husband had dragged all possible heating equipment there to bring some warmth. I was still grumbling when going to bed that we will never ever again travel at any other time the July…

Dish of the day: entrée plate with olives, salami, cheese, sundried tomatoes and bread as well as entrecôte, eggplant & zucchini grilled

Bonjour Provence & Côte d’Azur!

Päätin pitkästä aikaa palata matkablogin pariin. Sitä kun on aina ollut niin mukava matkoilla kirjoitella. Valitettavasti viime vuosina matkat ovat olleet pääosin lyhyitä ja ohjelmantäyteisiä viikonloppureissuja, jolloin läppärin ääressä istumiselle ei ole jäänyt aikaa. Mutta nyt sitten taas koneen ääressä kirjoittelemassa rauhassa upeassa villassa La Gauden vuoristokylässä kivenheiton päässä Ranskan rivierallta. Matkaseuraan kuuluu tällä kertaa oma perhe eli minä, mies, kaksi poikaamme sekä iki-ihana au pairimme. Aloitetaan siitä, miten tänne päädyttiin.

Alunperin tarkoitus oli valloittaa Provence jo takavuosina, mutta miehelle silloin yllättäen tarjottu kesätyö pisti matkasuunnitelmat (ja itseasiassa koko kesän suunnitelmat) uusiksi. Tännepäin matkustaminen on siis ollut pidempään haaveena. Nyt tuntui hyvältä ajankohdalta isommalle reisulle, kun kuopus on puolitoistavuotias ja esikoinen viisivuotias. 2012 vietimme kaksi viikkoa Toscanassa kauniissa talossa esikoisen ollessa lähes samanikäinen kuin kuopus nyt. (Kirjoitukseni vauhdikkaasta Italian reissustamme löytyy blogista.) Koska rakastamme hyvää ruokaa ja viiniä, Ranska tuntui siltäkin osin luonnolliselta valinnalta (Italia on kyllä pitkään pitänyt suosikin paikkkaa). Tälläkin kertaakin halusimme panostaa viehättävään taloon omalla uima-altaalla, koska kahden vauhdikkaan pikkumiehen kanssa ei ihan päivittän viitsi ajella eri kohteisiin. Illalla lasten (tai ainakin pienemmän) nukkuessa on sitten ihanaa tehdä rauhassa ruokaa ja istua ulkona terassilla viinilasin ääressä.

Saapuminen ei mennyt ihan putkeen, sillä lento oli yli kaksi tuntia myöhässä. Tilanteen pelasti kuitenkin se, että lapset jaksoivat matkata uskomattoman hyvin kaikesta huolimatta. Huolellisesti olimme valinneet lauantain matkapäiväksi, jotta välttyisimme sunnuntain haitoilta eli lähinnä kauppojen ja kaiken mahdollisen muun olemiselta kiinni. Tämän pyhäpäivämeiningin välillä unohtaa matkatessa, kun kotipuolessa on niin tottunut vapaisiin aukioloaikoihin. Suunnitelma ei kuitenkaan tällä kertaa auttanut, sillä terminaalien välillä siirtyminen, vuokra-auton hakeminen, lastenistuinten asentaminen yms. säätö vei sen verran aikaa myöhästymisen päälle, että talolle saapuessa kaupat olivat ehtineet jo sulkea. Sääkin oli sateinen - tosin ei kovin kylmä. Mukava madame esitteli meille paikan päällä talon - tietysti ranskaksi, koska menin mainitsemaan, että puhun vähän ranskaa. Painotus siis sanalla vähän ja hävettävän huonosti. Viimeksi olen lukenut ranskaa koulussa viistoista vuotta sitten mutta minkäs tekee, kun kukaan muu matkaseurueesta ei osaa sanoa enempää kuin merci ja bonjour eikä täällä pikkukylissä englanti ole mikään valttikortti (kuten saamme myöhemmin huomata).

Onneksi ystävällinen madame vinkkasi meille paikallisesta ravintolasta (tietenkin omistaja oli hänen serkkunsa) ja talolla oli tarjolla les necéssitées eli välttämättömyydet. Tämä sisälsi mausteet, öljyt, kahvin, teen, maidon (thank god, kaikki lapselliset ymmärtävät), leipää, hedelmiä, keksejä, mehua ja tietysti pullon paikallista roseeviiniä. Kyllähän niillä pärjää yhden aamun. Muutenkin talo vaikutti oikein viehättävältä heti ensinäkemältä vaikkakin sateisessa säässä tällainen kivitalo on melko viileä. Itseasiassa talon lisäksi tähän kuuluu myös vierasmaja, joten tilaa pitäisi riittää. Aloitin soittamalla suositeltuun ravintolaan mutten saanutkaan yhtäkkiä yhtään  ranskankielistä sanaa suustani (ainoastaan bonjour eikä sekään sopinut enää näin ilta-aikaan). Olin selvästi aliarvioinut ranskalaisten tylyyden, sillä selostettuani hetken aikaa englanniksi mies toisessa päässä totesi vaan au revoir ja löi luurin korvaan. Siis mitä? Missä Pohjoismaissa voisi kuvitella saavansa tällaista asiakaspalvelua? Olin kyllä niin hämmentynyt tästä epäystävällisyydestä, että jäimme pohtimaan, kannattaako enää uudestaan yrittää. Realiteetit huomioon ottaen (nälkäiset ja väsyneet lapset, ei ruokaa talossa, kaupat kiinni, ei tietoa muista ravintoloista) päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja tällä kertaa ranskaksi ja heti järjestyi pöytä.

Itse paikka olikin tunnelmallinen, rustiikkinen pikkukylän ravintola upeine lehtiköynnöksineen ja valoketjuineen ulkona. Heinäsirkat sirittivät hämärtyvässä illassa, palvelu oli paikan päällä ystävällistä ja pärjäsimme minun ranskallani mainiosti (muut seurueestakin taisivat yllättyä petrauksestani). Ruoka ja viini oli hyvää (ja halpaa), annokset valtavia ja lapsetkin jaksoivat käyttäytyä hyvin sekä etenkin pienempi sai paljon ihailua osakseen. Väsyneinä mutta tyytyväisinä hurautimme takasin talolle ja lopuksi pulahdus kylmään pooliin iltauinnille. Ihan hyvä lomanaloitus sittenkin. Joskin yö oli melko kylmä ja tämä vilukissa tarvitsi peittoja enemmänkin. Sen sijaan pojat nukkuivat erinomaisesti, koska oli niin viileää, eli kaikessa puolensa.

Koska tarkoitus on nauttia matkan aikana hyvästä ruoasta, niin otetaan tänne blogiin päivällisen osalta tämmöinen päivän ateria -osio postausten loppuun. :)

Päivän ateria: paikallisen ravintolan antimia

Returning to the travel blog finally - it’s been a while - and this time also in English. I love to write about traveling but unfortunately during the last years we have mostly done short and intensive weekend trips so there has not been time to write. But now I’m sitting in a wonderful villa in the small mountain village of La Gaude close to the French riviera. Our traveling party includes this time me, my husband, our two sons and our lovely au pair. But first, let’s begin with how we got here.

We planned to come to Provence already several years ago, but a job offered to my husband back then made us reschedule our travel plans (and actually all of our plans for the summer). Provence was, however, not forgotten over the years and now it felt like the time was right to put the plan into action and take a longer vacation trip with our older son being five and the younger one one and half years old. In 2012 we spent two weeks in Tuscany in a beautiful house when our older son was about the same age as the younger one is now. (I wrote about our trip to Italy also on the blog but unfortunately only in Finnish.) Because we love food and wine, France also felt like a natural choice (Italy has been our top choice for a long time). Also this time we valued having a charming house with own swimming pool, since with two energetic little guys we wanted to avoid driving around every day to different locations. In the evenings, when the children are asleep (or at least the younger one), it’s wonderful to have time to prepare dinner and sit outside on the terrace with a glass of wine.

You can always plan a lot ahead but the flight arriving at Nice airport over two hours behind schedule was not what we intended. Luckily the children showed unexpected endurance. We had carefully chosen Saturday as the arrival date, in order to avoid all the shops (and everything else) being closed on Sundays. This is something which is easily forgotten being used to shops being open every day at home. Unfortunately the careful planning did not help this time: it took us quite a while to get from one terminal to another, retrieving the rental car, installing the seats for the children etc. so that when arriving at our villa in the evening all the shops had already closed. The weather was rainy but not too cold. A very nice lady was expecting us and showed us the house - of course in French - because I happened to mention that I speak a little French. Emphasis on little and very poorly. Last time I have studied French was in school and that was fifteen years ago. But what can you do, when none of the others speak a word French expect for merci and bonjour of course, and English is not the language of preference here in the small mountain villages (which we will experience later on).

The lady recommended us a nearby restaurant (of course owned by her cousin) and the house was equipped with necessities including spices, olive oil, coffee, tea, milk (very important to the children), bread, fruits, cookies, juice and of course a bottle of local rosé wine, enough to survive one morning. Despite the rain and the chilly inside temperature the house made quite an impression already at first sight. We will definitely not lack space since besides the villa the property also includes a guest house. Firstly, my task was to call the recommended restaurant and book a table but I couldn’t get a French word out of my mouth (besides bonjour which didn’t fit at all at this hour). Clearly I had underestimated the French rudeness since after a while talking in English the guy at the other end just said au revoir and hung up on me. (!) Like really. It’s beyond imagination to get this kind of service in Scandinavia. I was so amazed that we considered if it would be worthwhile to try again. But after taking reality into account (hungry and weary children, no real food in the house, shops closed, no information about other nearby restaurants) I decided to give it another try and this time in French, which resulted in us having booked a table immediately.

The place itself was an ambient and rustic village restaurant with grapevine and light chains outside. Grasshoppers chirped in the darkening evening, the service was friendly and we managed fine with my French skills (the others were a bit surprised that I finally got something out of my mouth). The food and wine were good (and cheap), the portions huge and even the kids managed to behave. The smaller one got a lot of attention. Tired but happy we returned to the house and took a dive into the cold  swimming pool. A good start for a holiday after all. The night was kind of cold so I needed several blankets but the children slept well in the chilly temperature, so I guess there is a bright side to everything.

Because our intention during the trip is to enjoy delicious food, let’s introduce our dish of the day at the end of every post. :)

Dish of the day: dinner at the local restaurant

New York, New York!

Kuten luvattu, pientä yhteenvetoa tulossa muutamasta kevään/kesän aikana tehdystä kaupunkilomasta. Olimme 25.-28.5.2012 New Yorkissa kahdestaan ja kolmen päivän matka oli niin intensiivinen, ettei sieltä ehtinyt blogiin postailla. Tässä nyt kuitenkin muutamia NYC vinkkejä ja tunnelmia näin jälkijunassa.

New York on meillä ollut jo pitkään suunnitteilla, mutta jotenkin matka on aina tyssännyt ajan tai rahan puutteeseen, joten nyt päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Kolme päivää on tietysti ihan liian lyhyt aika tässä upeassa kaupungissa, mutta ajatus oli käydä siellä nyt vähän shoppailemassa ja fiilistelemässä ja tulla sitten myöhemmin paremman ajan kanssa uudestaan. Pikkumies jäi hyviin hoiviin kotiin, mutta tuskin neljää yötä pidempää olisi voinut olla äidistä erosta (eikä äiti lapsesta, näin se vaan on).

Kolmessa päivässä ehtii yllättävän paljon, tosin valuuttaa tarvitaan tässä kaupungissa, enkä suosittele pienen budjetin matkan suuntaamista tänne. Jo pelkästään hotellien hintataso on todella kova – samoin ravintoloiden (ihan perus ketjupaikkojenkin) hinnat ovat jopa suomalaisittain kalliita, etenkin kun tippiä on täällä oikeastaan pakko jättää. Ja onhan siellä niin paljon ihanaa koettavaa ja ostettavaa, että luottokortti joutuu koetukselle.

Pitkä lento ja aikaero tuovat oman mausteensa matkaan. Illalla väsyttää jo yhdeksältä aivan mahdottomasti, joten iltaohjelma jäi meillä vähän vähemmälle kuin oli suunniteltu. Sen sijaan nautimme aamun aikaisista kävelyistä lähes tyhjillä kaduilla; uskomaton fiilis, kun päivisin paikoittain on kova tungoskin. Muutenkin käveltyä tuli jalat puhki näiden päivien aikana ja hotellin keskeinen sijainti Times Squaren läheisyydessä oli erinomainen ratkaisu minilomalla.

Olimme liikenteessä Memorial Day Weekendinä, mutta onneksemme täällä ei suomalaiseen tapaan suinkaan suljettu kauppoja pyhien ajaksi vaan päinvastoin, lähes kaikissa kaupoissa oli alennusmyynnit. Meidän kannalta oivallista, sillä yksi reissun päätavoitteista oli täydentää raskauden jälkeen tyhjänä ammottavaa vaatekaappia (ja siinä kyllä onnistuttiinkin hyvin). Satuimme myös saamaan aikamoisen hellesään, vaikka tarkoitus oli matksutaa juuri siksi keväällä, ettei olisi liian kuuma. No, kauppojen todella kylmä ilmastointi piti huolen ettei päässyt paahtumaan (villatakki piti olla tätä varten mukana). Ja onhan se ihanaa kun aurinko paistaa lomalla!

 

Löysimme hyvän amerikkalaisen dinerin, jossa kävimme joka aamu aamiaisella, ja jättiannoksilla pancakeseja + munakokkelia jaksoi pitkälle päivään. Annokset ovat ylipäänsä ravintoloissa valtavia, hyvä kun jaksaa puolet syödä. Amerikkalainen palvelukulttuuri miellytti, sillä palvelu ei ainoastaan ollut poikkeuksetta hyvää vaan lähes aina erittäin ystävällistä. Liikkeissä oli paljon henkilökuntaa, jotka aktiivisesti tarjoutuivat asiakkaan avuksi.

Ostosten lisäksi kiertelimme kävellen eri paikkoja pääasiassa Midtownin alueella: Times Square (liikaa tungosta!), Chrysler Building, Empire State Building, Rockefeller Center, Grand Central Station, Public Library ja Bryant Park, Madison Square Garden, United Nations ja ja ja… Central Parkissa teimme pienen kierroksen alkupäässä. Yhtenä päivänä olimme aitoja turisteja, sillä otimme hop on hop off bussin ja kiersimme downtown tourin (noloa myönnän, mutta kätevä tapa liikkua ja lepuuttaa jalkojaan). Samalla tuli katsastettua Ground Zero ja uusien Twin Towereiden rakennustyömaa sekä katseltua erilaisia alueita, Villagesta China Towniin. Tämä vain osoitti kuinka monipuolinen kaupunki New York on. Katukuvaa hallitsevat ihmiset (jotka ei muuten yhtään ole Sinkkuelämää-tyylikkäitä vaan pääosin tavallisen turistin näköisiä), keltaiset taksit, roskasäkit odottamassa noutoaan. Parasta New Yorkissa on katujen nimeäminen numeroittain avenuihin ja streeteihin – kerrankin suurkaupunki, jossa minunkin olisi vaikea eksyä! Tässä kaupungissa aistii todella omanlaisen tunnelmansa, johon rakastuin täysin.

Iltaohjelmana oli pääosin ravintoloissa syönti, joista ehdoton kohokohta oli toinen ilta trendikkäässä Meatpacking Districtissä. Ensin pakenimme komeaa ukkoskuuroa erääseen sky loungeen drinkeille. Paikka oli sisustettu tarjoilijoita ja bändiä myöten 50-luvun tyyliin, näkymä kaupungin yli oli upea ja täältä näimme vilahduksen vapaudenpatsaastakin, jota emme muuten ehtineet mennä katsomaan. Söimme suositellussa etnisessä Spice Market –ravintolassa. Täälläpäin oli liikenteessä selvästi paikallisia toisin kuin Times Squaren turistihulinassa. Suunniteltu jazz-keikka kuulussa Birdlandissa jäi kuitenkin väliin, kun uni kutsui. Viimeisenä iltana päädyimme tästä viisastuneena aikaiseen illalliseen ja Chicago-musikaaliin Broadwaylle. Mahtava show ja tunnelma, sillä Chicago on pisin Broadwaylla yhtäjaksoisesti esitetty musikaali.

Nopeasti matka oli ohi, mutta ihana fiilis jäi tästä tunnelmallisesta suurkaupungista. Palaamme varmasti uudelleen, sillä sydän jäi Nykiin.

TO 19.7. Cinque Terre

Viimeinen kohde matkallamme on upea Cinque Terre. Kyseessä on viiden kalastajakylän (Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso) ja niiden välisen upean rantareitin muodostama kokonaisuus. Tämän Unescon maailmanperintökohteen pienet kylät sijaitsevat 12 km etäisyydellä toisistaan. Kyliä yhdistävä junarata tuli 1800-luvulla, mutta sähköt Cinque Terreen saatiin vasta 1990.

Jo lähestyessämme kohdetta La Speziasta maisemat ovat mahtavat. Nousemme jälleen ylös ja ihailemme merta. Ajamme alas ensimmäiseen kylään, Riomaggioreen, mutta kohde osoittautuukin kovin suosituksi ja pysäköintipaikkaa saa jonottaa. Olisi varmaan kannattanut tulla tänne junalla La Speziasta. Kävelemme tunnelmallisen Riomaggioren läpi; mäki on jyrkkä, talot pieniä ja värikkäitä. Saavumme kävelyreitille Via dell’Amorelle. Kuljemme polkua, joka johtaa korkealla meren yllä ja ihailemme maisemia. Aurinko porottaa, joten lämpöä riittää. Onneksi polku on sen verran leveä ja laatoitettu, joten rattaiden kanssa liikkuminen ei tuota vaikeuksia. Rakkauden polulle on kiinnitetty paljon lukkoja. Vilkaisemme alas, ja siellä kallioilla on ihmisiä uimassa. Olisi ihana pulahtaa tuonne siniseen ja kirkkaaseen veteen, mutta kallioreitille ei voi uskalla kiipeilemään pikkumiehen kanssa.

Saavumme Manarolan kylään ja istahdamme maisemapaikkaan syömään Cinque Terren kuuluisia merenantimia. Ruoat ovat erinomaiset, tosin koko paikka kuhisee kovaäänisiä turisteja, mikä hiukan häiritsee tunnelmaa. Kylläisinä jatkamme ylös kylän läpi kirkolle. Uskomatonta, että tänne ylös saapuessa, turistit katoavat ja tuttuun tapaan (kuten meidän Protan kylässäkin) vanhukset hengaavat kirkon edessä. Näky alas kylään on ehdottomasti ylös kiipeämisen arvoinen. Koko Cinque Terre on niin kaunis ja päätämme tulla tänne miehen kanssa kahdestaan joku kerta uudestaan vaeltamaan.

Palaamme takaisin samaa reittiä - matkaseuramme käy vielä uittamassa jalkojaan, mutta valitettavasti uimiseen ei jää aikaa. Käymme matkalla Aullassa ostoksilla ja nautimme illalla grillailusta, viinistä ja myöhään venyvistä mielenkiintoisista keskusteluista koskien globalisaatioita, kielten asemaa ja lokaaleita kulttuureita.

PE 20.7. Auringonottoa lähtötunnelmissa

Perjantaina otetaan iisisti. Tosin aamu alkaa vuoristolenkillä paahteisessa auringossa. Aamupalan jälkeen aamupäivä meneekin auringonotossa altaalla ja iltapäivästä pakkaamme kaiken seuraavaa aamua varten valmiiksi. 

Syömme aikaisen päivällisen oman kylän ravintolassa. Joka viimeksi osoittautui erinomaiseksi ruokapaikaksi. Emme pety tälläkään kertaa ja pikkumieskin antaa armoa nukkumalla melkein koko aterian, joten syömme kunnon italialaisen aterian kaikkine ruokineen. Jälkiruoat (semifreddo mansikoilla ja tiramisu) ovat herkullisia! Ja lasku ei tosiaan ole kummoinen – suomalaiseen tapaan jäämme ihmettelemään unohtuikohan siitä jotain mutta tyydymme jättämään reilun tipin. Ravintoloitsija ihmettelee, miten olemme Suomesta asti eksyneet pieneen Protan kylään.

LA 21.7. Kotimatka

Aamulla startataan ajoissa liikenteeseen, sillä pikkumiehen ja italialaisen liikenteen yhdistelmällä ei voi olla varma, kuinka pitkään ajomatkaan Roomaan menee. Onneksi on lauantai emmekä joudu italialaiseen sumaan. Pikkumies pysyy tyytyväisenä ja pysähdymme vain kerran syömään.

Olemme ajoissa Fiumicinon kohdilla, joten kurvaamme ohi ja viemme matkaseurueemme Itä-Roomaan metroasemalle, sillä he jatkavat lomaa vielä yhden päivän lisää ja pääsevät nauttimaan vielä lopuksi kauniista Roomasta. Kaikki sujuu hyvin, paitsi pikkumies suuttuu heti, kun takapenkkiläiset lähtevät. Onneksi kentälle ei ole pitkä matka ja auton palautus sujuu ongelmitta.

Check-in ei ole auki, sillä olemme hienosti sujuneen automatkan ansiosta viisi tuntia etuajassa kentällä. Tapamme aikaa, käymme kaupoissa ja syömme. Pikkumies jaksaa kiitettävän hyvin, vaikka emme löydä leikkipaikkaa ja hänen on oltava lähes koko odotus rattaissa. Tosin tämä sitten kostautuukin, sillä paluulento on meidän osalta aikamoinen fiasko. Herra pistää kunnolla ranttaliksi, riehuu, huutaa, huitoo, tuhoaa Finnairin kaikki esitteet. Minuutit kuluvat hitaasti. Onneksi ympärillä istuu paljon muitakin lapsiperheitä ja omat hermot pysyvät kurissa. Olemme onnellisia kun pääsemme vihdoin puolen yön maissa Suomeen.

Matkasta jää kiva fiilis, tosin Suomen kylmyydessä tulee nopeasti ikävä Toscanan aurinkoa!

Pisa ja viininmaistelua

MA 16.7. Pisa

Vilkaisemme säätiedotusta ja valitsemme maanantain Pisaa varten, sillä sään luvataan kuumenevan viikon loppua kohden. Paikan päällä sää on helteinen mutta siedettävän kuuma. Jätämme tällä kertaa auton hieman kauemmaksi keskustasta ja lähdemme kävelemään. Ylitämme Arnon – sillan luona on hienoja vanhoja rakennelmia, muttemme saa oikein selvää, mitä ne ovat. Poikkeamme leikkipaikalla ja syömme lounaan keskustan kupeessa, ennen kuin siirrymme Piazza dei Miracolille, jossa sijaitsevat Pisan tärkeimmät nähtävyydet eli kalteva torni ja duomo. Muistikuvani tästä paikasta ovat melko hatarat, sillä viimeksi olen käynyt täällä 90-luvun alussa. Siitä kerrasta lähinnä on jäänyt mieleen Pinocchio-kynä, jonka valitsin matkamuistoksi. Tästä on tullut jo reissuporukassa vähän vitsi, mutta totta tosiaan Pinocchio-kyniä myydään edelleen tällä aukiolla. Tosin en tiedä, mitä tekemistä Pinocchiolla on Pisan kanssa, mutta ilmeisesti tämä on kannattava bisnes, kun sitä on 20 vuotta harjoitettu.

Ihastelemme kaltevaa tornia, joka tosiaan on melko kalteva, sekä kojuja ja kierrämme duomoa pyöreälle kastekirkolle.  Liput onkin ostettava eri paikasta ja molempiin pitää ostaa erillinen lippu. Päädymme ihailemaan kastekirkkoa ulkoa ja ostamme liput duomoon. Sisältä kirkko on suuri ja komea – katto on koristeltu 24-karaatin kullalla. Ulkoa vaaleat rakennukset muodostavat harmonisen kokonaisuuden; koristelu antaa pitsimäisen vaikutelman.

Palaamme takaisin kaupungin kuuluisammalle nähtävyydelle, eli kaltevalle tornille. Tornin rakennustyöt alkoivat vuonna 1173, kun Pisaan haluttiin kauan kaivattu kellotorni,  mutta ne keskeytyivät kun ensimmäiset kolme kerrosta alkoivat vajota. 1272 työt aloitettiin uudelleen ja virhettä yritettiin korjata, mutta siinä epäonnistuttiin. Nyt tästä rakennusvirheestä on tullut kuuluisuus. Matkaseurueemme haluaa kiivetä ylös torniin (vain 40 ihmistä kerrallaan sallittu) ja veljeni käy kyselemässä jonoa. Hänelle ystävällisesti kerrotaan, että jono on jopa kuukauden mittainen, joten emme jää odottelemaan.

Teemme ostoksia (tällä kertaa tytöille italialaiset nahkalaukut) ja haemme jälleen herkullista italialaista gelatoa. Kierrämme sivukujia Arnon rantaa kohti. Vaikka keskusaukio on täynnä turisteja, Pisa vaikuttaa ennen kaikkea eloisalta yliopistokaupungilta, sillä onhan sen yliopisto yksi Euroopan vanhimmista. Yliopiston laitoksia on joka puolella vanhoissa rakennuksissa ja opiskelijoita pyörii kaikkialla. Ylitämme sillan ja kävelemme rantaa pitkin Palazzo Blun sinisen taidegallerian ohi. Pisa on tunnelmallinen kaupunki. Palaamme kuumalle autolle ja suuntaamme talolle lepäilemään ja uimaan sekä valmistamaa pizzaa.

TI 17.7. Marina di Carrara eli beach-päivä

Tiistaina aiomme rentoutua rannalla. Massan ja Carraran edustalla kulkee pitkä hiekkaranta, joten suuntaamme sinne. Pysäköimme rannan tuntumaan ja lähdemme etsimään sopivaa paikkaa. Otamme kahden aurinkovarjon ja neljän aurinkotuolin setin päiväksi. Hinta on kova (50 e) – tuntuu että rantapaikat ovat joka paikassa kallistuneet. Plussaa paikka saa siitä, että hiekkaleluja saa lainaan. En ehdi vaihtaa pikkumiehelle edes uima-asua ylle, kun hän on jo kaivamassa kuormureilla hiekassa. Tämä päivä taitaa olla kaikkien makuun. Ranta on kaunis.

Käymme vuorotellen uimassa. Pikkumies innostuu aalloista ja nostaa jalkansa ilmaan niiden kohdalla roikkuen käsien varassa. Meri on mielenkiintoinen näky hänelle, ja poika kiljuu riemusta kun menemme uimaan. Suolavettä menee suuhun, mutta sekään ei tunnu haittaavan. Ravintolassa ruoka on ihan hyvää mutta palvelu äärettömän hidasta. Vietämme mukavan ja rentouttavan päivän ja illalla syömme talolla risottoa.

KE 18.7. Grotte de Equi ja viininmaistelua

Keskiviikko vietetään lähialueilla ja soitammekin heti aamusta eräälle Fivizzanon kunnassa sijaitsevalle viinitilalle (luostari) ja varaamme tastingin illaksi. Iltapäivästä lähdemme vuoristoreittejä kohti Equi Termen kylää ja Grotte de Equi luolia. Kylä on pieni ja idyllinen. Kun saavumme luolille, saamme pettymykseksemme kuulla, ettei sinne päästetä alle kolmevuotiaita turvallisuussyistä. Perheemme pääsee kuitenkin läheiselle polulle katselemaan jylhiä kallioita ja rotkoja sillä välin, kun matkaseuramme suuntaa luoliin. Poika ihastuu riippusiltaan. Patikointi kivisissä ylämäissä lapsi sylissä ei tosiaan ole kätevää. Onneksi reitti on nopea. Näemme käärmekuopan ja kuivuneen joenuoman. Tällä seudulla on muuallakin runsaasti vuodenaikajokia, joten näin heinäkuusta ei vettä juurikaan ole näkynyt missään.

Kun seurueemme selviytyy kierroksesta nopeasti, päätämme jättää pikkumiehen heidän huostaansa ja suunnata itsekin kierrokselle. Kierros on kuulemma ranskankielinen ja seuraava englanninkielinen lähtee vasta tunnin päästä, joten kipaisemme ryhmän perään. Luoliin ei pääse lainkaan ilman opasta ja alkuun puemmekin kypärät päähän. Luola on kylmä, kostea, ahdas ja matala. Maa on liukasta ja märkää ja luolassa vilisee lepakoita. Enää ei ihmetytä ettei pieniä voi tuoda sinne – tosin kolmen vuoden ikäraja tuntuu suuresti alimitoitetulta, eikä alle kouluikäisten kanssa tänne kannata lähteä. Kierros onkin italiankielinen, mutta opas selsotaa meille välillä ranskaksi samoja asioita. Ruostunut ranskantaitoni joutuu koetukselle, kun yritän tulkata miehelleni edes jotain suomeksi. Luolassa on hauskoja tippukivimuodostumia ja muutenkin se on ahtaudessaan aika erilainen kuin tippukiviluolat, joissa olemme aikaisemmilla reissuilla vierailleet. Kun vesi nousee, luola täyttyy lähes kokonaan vedellä, eikä sinne pääse kaikkina vuodenaikoina.

Jatkamme matkaamme kohti Monti Bianchin kylää, jossa viinipaikkana toimiva luostari sijaitsee. Kun saavumme perille, näky on häikäisevä. Vaikka tällä matkalla on koettu ja nähty paljon, tämä vanha luostari korkealla kukkulalla ilta-auringossa ja rinteessä kasvavat viiniköynnökset ovat kauneinta, mitä tähän asti olen nähnyt reisussamme. Tosin luostari ei enää ole käytössä, mutta viinitila on ollut siellä jo luostarin ajoista. Tämän kuulemme, kun viinitilan pitäjä saapuu paikalle ja johdattaa meidät viiniköynnösten ja oliivipuiden läpi pientä polkua alemmas viinikellariin.

Istumme takapihalla pienen tynnyripöydän ääressä taustalla ihanat Toscanan maisemat. Tilan pitäjä ei osaa englantia, joten veljeni toimii tulkkina. Maisteltavana on kahden paikallisen rypäleen ja Shirazin sekoitus (2009 ja 2010) sekä Shiraz (2009). Lisäksi pöytään tuodaan viiniä toisesta paikallisesta rypäleestä Pollerasta (2011). Viimeisin ei ole vielä myynnissä, mutta maku on todella mielenkiintoinen. Tämmöistä punaviiniä emme olekaan ennen maistaneet. Shiraz erityisesti on positiivinen yllätys ja sitä lähteekin laatikko mukaan. Muuten pääsemme lopuksi vielä kokeilemaan suoraan tynnyreistä raakileita paikallisista rypäleistä. Mielenkiintoisia makuja, tosin huomaa, etteivät viinit vielä ole valmiita, sen verran makeita ja aggressiivisen tanninisia ne ovat. Tämä viininmaistelu on koko seurueen mielestä yksi koko reissun kohokohdista.

Tarkoitus on kotimatkalla  syödä suositellussa pizzeriassa Montin kylässä, mutta se on suljettu. Päädymme syömään viereisessä Crespianon kylässä, mutta ravintola ei tällä kertaa ole kovin kummoinen. Erityisesti jälkiruoat ovat pettymys.

Firenze ja lisää seikkailua vuoristossa

PE 13.7. Ihana Firenze ja reissuporukka kasvaa

Aamulla touhuamme talolla, siivoilemme ja pesemme pyykkiä. Pääasiassa pyyhkeitä, sillä reissuporukka kasvaa tänään, kun veljeni ja hänen tyttöystävänsä liittyvät seurueeseen iltapäivällä Firenzessä. Syömme nopean lounaan talolla ja suuntaamme kohti Firenzeä. Ensimmäistä kertaa ilma on pilvinen, mikä on mukavaa, sillä Firenzeen on luvattu vain 30 astetta. Matka sujuu rattoisasti ja löydämme juna-aseman parkin.

Käymme katsomassa Santa Maria Novellan kirkkoa ja aukiota; istahdamme hetkeksi kahville odottamaan reissuporukkamme saapumista. Sää on helteinen muttei liian kuuma - ilma liikkuu. Palaamme asemalle odottamaan ja pienen säädön jälkeen löydämme toisemme. Palaamme takaisin Santa Maria Novellaan ja jatkamme matkaa Duomolle. Sen valtava kupoli toimii hyvänä maamerkkinä, sillä se näkyy jo kauas. Oktagonaalinen kastekirkko sijaitsee Duomon edessä, samoin valtava kellotorni. Kirkon rakennustyöt aloitettiin 1296 ja ne kestivät 150 vuotta. Kerrassaan vaikuttava näky niin ulkoa kuin sisältäkin. Kirkko on sisältä korkea, mutta yllättävän simppeli koristeluiltaa. Täysin erilaista kuin Rooman mahtipontiset koristelut. Poika osoittelee korkeaa kattoa ja sytytämme kynttilän.

Matka jatkuu kohti Cappelle Mediceeta, joka on Medicin suvun mausoleumi. Valitettavasti se on ehtinyt mennä kiinni, joten tyydymme kiertämään paikan ulkoa. Syömme jälleen herkullista jäätelöä, joka muuten on alun perin keksitty Firenzessä. Piazza della Repubbliccalla on karuselli ja poika pääsee tädin kanssa hevosen selkään. Ihastelemme patsaita Uffizin gallerian edessä, mutta valitettavasti ei ole aikaa mennä tutustumaan gallerian kuuluisiin taidekokoelmiin. Toisaalta tämä antaa loistavan syyn palata joskus ihastuttavaan Firenzeen. Tämä kaupunki vie sydämen. Kävelemme Arnon rantaa pitkin kuuluisalle Ponte Vecchion sillalle. Näkymät ovat upeat, siltaa reunustavat pienet värikkäät ikkunaluukut ja itse silta on täynnä kultaliikkeitä, kuten on ollut iänaikainen perinne. Tosin hinnat ovat sen verran hirvittäviä, että käymme vain näyteikkunaostoksilla.

Palaamme romanttisia kujia pitkin kaupungin pohjoispuolta kohti ja pysähdymme matkalla lasilliselle kuohuvaa ja oluita lämpimässä illassa. Syömme herkullisen suositussa ja täydessä ravintola ZáZássa. Suuntaamme pimeässä matkamme takaisin talolle – ja esittelemme sen reissuseurueellemme. Pian asetumme nukkumaan jokainen omaan myyränkoloonsa.

LA 14.7. Aullan markkinat

Aamu venähtää pitkäksi, mutta olemme hyvin levänneitä kun starttaamme Aullaan markkinoille. Sää on pilvinen ja saammekin ensimmäistä kertaa pienen sateen. Kiertelemme kojuja, käymme tutussa nettikahvilassa ja suuntaamme ruokakauppaan ostoksille. Palaamme talolle. Tarkoitus oli lähteä vielä iltapäivästä liikkeelle, mutta aurinko alkaa paistaa mukavasti ja päädymmekin vain oleskelemaan altaalla.

Illalla grillaillaan ja istutaan pitkään terassilla juttelemassa viinin ääressä. Mikäs siinä näin mukavassa porukassa. Suuntaamme myöhään nukkumaan pikkumiehen viereen, kun nuoripari jää vielä ihailemaan tähtitaivasta pimeässä yössä.

SU 15.7. Luonnonpuiston etsintä, Fivizziano ja autoseikkailua

Sunnuntaina Italiassa kaikki on kiinni, joten päätämme lähteä vaeltamaan luonnonpuistoon. Talomme sijaitsee lähellä Parco Nazionale dell’Appennino Tosco-Emilianoa. ja löydämme kartastamme merkinnän headquarters. Suuntaamme sinne jälleen vuoristoreittejä. Matkalla poikkeamme Comanossa kahvilla ja pienessä kaupassa. Uskomatonta, miten tämmöisen kylän pieni kauppa on varusteltu upealla juusto- ja lihatiskillä. Kaupan pitäjä on vanha mies valkoisessa takissa. Ihme kyllä, kauppa on myös sunnuntaina aamupäivästä auki.

Jatkamme matkaa tuttua mutkittelevaa, mutta maisemallisesti komeata reittiä kohti Fivizzanoa ja käännymme pikkutielle kohti Sasselbon kylää. Hurjien mutkien jälkeen pikkutiemme päättyy tien päällystyksen yhtäkkiseen loppumiseen ja kelirikkoon. Tähän ei Scenic kykene. Mies peruuttaa mutkittelevaa tietä, mutta onneksi saamme auton pian käännettyä. Katsomme vaihtoehtoisen reitin, joka johtaa isompaa tietä Fivizzanon kautta. Takapenkki, joka ei ole vielä tottunut mutkittelureitteihin, alkaa voida pahoin mukavasti torkkuvaa pikkumiestä lukuun ottamatta.

 

Fivizzanossa pysähdymme ja päätämme etsiä lounaspaikan. Kylä on todella kaunis ja päädymme keskusaukiolle Piazza Medicealle, jota reunustaa kylän kirkko. Ulkoa kivikirkko on vanhahtava ja simppeli, mielestäni todella kaunis. Ovi on auki, joten astumme sisään. Ulkomuoto yllättää, sillä sisältä kirkko onkin erittäin koristeellinen ja täynnä vanhoja aarteita sekä kuuluisan firenzeläisen taiteilijan maalauksia. Tämän kaiken kuulemme papilta, joka innokkaasti esittelee kirkkoa italiantaitoiselle veljelleni. Lopuksi saamme pyhimyskortit ja pojalle karkkia.

Veljeni kysyy eräältä paikalliselta hyvää ja edullista ravintolaa, ja hän neuvoo läheiseen paikkaan. Se vaikuttaa tosin meille liian fiiniltä. Paikalla on usealta vuodelta Michelin guiden maininta, eikä hintataso vaikuta pahalta. Ihmiset istuvat sunnuntailounaalla ykköset yllä, joten suuntamme lenkkareissa ja shortseissa mieluummin muualle. Löydämme B&B paikan, jossa saa lounasta, ja se vaikuttaa juuri sopivalta. Tunnelma on kuin istuisi jonkun olohuoneessa. Pääsemme käsiksi aitoon italialaiseen kiireettömyyteen, sillä hitaammin eivät annokset juurikaan voisi tulla. Joudumme tekemään ruokaa odottaessa useita kunniakierroksia pihassa, ennen kuin pääsemme syömään.

 

Jatkamme matkaa tällä kertaa eri suunnasta kohti Sisselbota. Matkalla näemme hienon luostarin, jonka jälkeen lähdemme nousemaan yhä ylemmäs, yli 1000 m korkeuteen. Vuoristoilma on raikas ja ajelemme huimissa vuoristomaisemissa. Minua jo alkaa hirvittää, etenkin kun ylitämme siltoja. Saavumme merkitylle kohdalle, josta pitäisi lähteä kasvitieteellinen reitti, mutta paikka vaikuttaa melko autiolta ja hylätyltä. Ruoho on kasvanut niin korkeaksi, ettei vaunuilla pääse liikkumaan. Pian paikalle saapuukin kaksi naista, jotka kertovat, että reitti on suljettu.

Jatkamme matkaamme kohti Sasselbota ja tälä kertaa pääsemme sinne asti. Seuraamme P-kylttiä, mutta onnistumme kääntymään jostain kohti väärin, sillä joudumme kylän keskustaan jyrkkää alamäkeä ja lopulta tie talojen välissä muuttuu niin kapeaksi, ettei sitä pysty ajamaan. Ainoa vaihtoehto on pakittaa jyrkkään ylämäkeen. Renkaat sauhuavat ja lopulta niistä alkaa tulla sen verran paljon savua, että nousemme autosta. Kuski pakittaa loppuun kaameassa löyhkässä ja jätämme auton tien poskeen. Paikalliset ovat ilmeisesti tottuneet tähän, sillä useampi henkilö tulee neuvomaan, että antakaa renkaiden jäähtyä 10 minuuttia, niin kyllä se siitä. Itseltäni alkavat vitsit olla vähissä, sillä ei olisi todellakaan kivaa jäädä pienen lapsen kanssa jumiin jonnekin pieneen vuoristokylään sunnuntaina. Löydämme  luonnonpuiston päämajan mutta se on tietysti suljettu. Nähtävästi Italiassa luontokin on sunnuntaisin kiinni. Minkäänlaisia reittejäkään ei näytä tästä lähtevän, mutta onneksi olemme sentään saaneet ihailla Apeniinien huikeita maisemia autosta käsin. Autokin starttaa, tosin haju on karmiva.

Seikkailujen päätteeksi illastamme kylämme ainoassa ravintolassa. Paikassa ei ole listaa, mikä jo itsessään on hyvä merkki. Ruoka on erinomaista, tosin italialaiseen tapaan antipastot ja primot ovat parhaimmistoa. Pojat tilaavat vielä secondot. Erittäin yllättävää myös on että Italiassa tunnetaan käsite senza glutine niin hyvin. Tosin aina ei ole niin paljon vaihtoehtoja, mutta tässä pienessä ravintola Federicissä pääsen maistelemaan myös italialaista herkullista pastaa. Dolci jää väliin, kun pikkumies väsyy päivän menoihin.