Kaunis, aurinkoinen aamupäivä oli selvästi tuloillaan, ja päätimme lähteä suunnittelemallemme vuoristovaellukselle. Iltapäivällä saattaisi tulla ukkosta, joten silloin ei olisi mukavaa olla liikkeellä ulkona. Tällä reissulla tuntuu, että sää on ollut niin vaihtelevaa ja aika vaikeasti ennustettavaa, että suunnitelmien täytyy olla aika joustavat.
Viereisestä Saint-Jeannet'n kylästä lähtee useita reittejä komeille jyrkänteille ja madame suositteli meille Baou de Saint-Jeannet -reittiä, koska se on noin tunnin mittainen. Meillä on ollut tapana tehdä vähintään yksi vaellus joka reissuilla, koska sillä tavalla pääsee parhaiten näkemään paikallista luontoa. Muutenkin pidämme vaeltamisesta, tosin siinäkin on lasten kanssa omat haasteensa. Pienempi kulki kantorepussa ja isompi tietysti itse (tosin valitusten saattelemana).
Parkkipaikalla opasteet löytyivät heti lupaavasti, mutta silti päädyimme ensin harhailemaan helteessä Saint-Jeannet'n kylän läpi. Tosin kylä oli ihastuttava kapeine kujineen, ja maisemat sieltä laaksoon sekä ympäröivään vuoristoon olivat huikeat. Huomattuamme lopulta olevamme väärällä reitillä, löysimme pian oikean paikan, josta polku lähti ylöspäin. Tässä vaiheessa alkoi sitten jo tuttu litania: ”Onko vielä pitkä matka? Väsyttää. En jaksa enää.” Pienempi onneksi päätti nukkua, joten jatkoimme eteenpäin polkua, joka oli melko jyrkkä. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman kauniit.
Kun pienempikin heräsi ja alkoi riehua repussa, huomasimme, että olimme päässeet vasta noin kolmasosan suunnitellusta matkasta. Jatkoimme vielä vähän eteenpäin, mutta pian tuli se piste vastaan, että oli järkevämpi luovuttaa ja palata autolle. Se oli kyllä jonkinmoinen pettymys. Matkalla kävimme vielä kylän kirkolla ja huikealla näköalapaikalla.
Ei varmaan tarvitse edes mainita, että uima-allas kutsui hikisen vaelluksen jälkeen. Porukka oli aivan kuitti, joten päädyimme lepäilemään ulos varjoisaan majaan (semmoinen Balinese bed - mikälie suomeksi). Taisin olla ainoa hereillä oleva, kun huomasin että sadepisaroita alkoi hiljalleen tippua. Toki kyseessä saattoi olla vain ohimenevä pieni kuuro, mutta päätin lähteä keräilemään tavaroita sateensuojaan. Mieskin havahtui ja suuntasimme talolle, jossa nuorempi nukkui tyytyväisenä sängyssään. Vanhempi poika jäi nukkumaan au pairimme kainaloon. Nopeasti sade yltyi rankaksi. Yritin välillä tähyillä ikkunoista, tulevatko he pian jo sisään mutta mitään liikettä ei näkynyt, joten molemmat taisivat olla aika sikeässä unessa. Kaamea ukkoskuuro pyyhälsi yli ja siinä vaiheessa teki mieli lähteä hakemaan heitä sisään - tosin hyvässä suojassa taisivat olla, sillä poika oli kuulemma nukkunut ukkosesta piittaamatta. Edes uima-altaan käyntiin pärähtänyt hälytys ei pikkumiestä saanut hereille.
Koko ilta olikin sitten sateinen ja viileä, joten ruokaa laitettiin uunissa ja söimme kodikkaassa keittiössä.
Päivän ateria: ankankoivet padassa perunan, porkkanan ja punasipulin kera, tomaatti-mozzarella-salaatti sekä vihersalaatti
The morning started sunny and we decided to go out hiking as planned. In the afternoon there might be a thunderstorm, so that would not be a great time to be outdoors. The weather has certainly varied much and been very unpredictable during our trip, so all plans have to be flexible.
From the next village, Saint-Jeannet, there is access to several hiking routes to magnificent cliffhangers and the lady, who introduced us to the house, recommended the Baou de Saint-Jeannet route to us, because it takes approximately an hour. We use to go hiking whenever we travel, since that is the best way to experience the local nature. We really enjoy hiking, but with children it has certainly its own challenges. I carried my younger son in a Manduca and the older one walked of course himself (but he complained most of the time).
It started out promising as we immediately found the signs to the routes at the parking lot, but still we ended up wandering through the village of Saint-Jeannet in the heat. I have to admit that the village was very charming with its narrow streets, and the view from there to the valley and the surrounding mountains was spectacular. Finally, after realizing we’re going the wrong way, we almost immediately found the right path leading up the mountains. At this point the complaining already started: ”Is it a long way? I’m tired. I can’t go any further.” Fortunately, the younger one chose to sleep, so we carried on the path, which was pretty steep. The view was breathtaking.
When the younger one started to wake up and decided to jump angrily up and down in the Manduca, we noticed that we had come maybe one third of the route. We continued, but only to realize a moment later, that it was best to give up and return to the car. That was a bit disappointing.
I’m sure I do not have to even mention, that everyone was eager to get into the pool after the sweaty hike. Everybody was worn out, so we ended up chilling out in our big Balinese bed. Suddenly I noticed some drops coming from the sky. This might be only a small shower, but being the only one awake I started to collect all the things around the pool out of the rain. My husband got awake and we headed to the house, where our younger son was happily sleeping in his bed. Our older son remained sleeping outside cuddled up in the arms of our au pair. It started raining heavily and I tried to peer out of the window, if they would be coming in soon, but there was no movement, so I guess they both slept tight. A horrible thunder storm came over the villa and at that point I really felt like going to fetch them inside - but they were indeed in a good shelter, since the little guy had slept through the whole thunder and lightning. Not even the alarm of the swimming pool howling besides them woke him up.
The evening was chilly, so we cooked this time inside the house and enjoyed our meal in the cozy kitchen.
Dish of the day: duck legs with potato, carrots and red onions stew, tomato mozzarella salad and green salad
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti